Mitä on digitaalinen elokuva?
Digitaalisella elokuvalla tarkoitetaan digitaalisesti projisoitua ja jaeltua elokuvaa. Jo yli sata vuotta elokuvat on projisoitu valkokankaalle yleisön ihasteltavaksi filmiltä. Filmikuvan laatu on ollut ylittämätön. Nyt, 2000-luvulla digitaaliset projisointitavat ovat laadultaan saavuttaneet filmin. Digitaaliset formaatit mahdollistavat myös entistä joustavammat tavat liikutella elokuvaa ympäri maailmaa.
Elokuvien esittämisessä on tapahtumassa sama arjesta tuttu kehitys kuin valokuvauksessa on jo tapahtunut: digitalisoituminen on syrjäyttämässä filmin. Elävän kuvan puolella muutos ei ole kuitenkaan edennyt yhtä nopeasti, filmimateriaali tulee vielä pitkään olemaan digitaalisen elokuvan rinnalla.
Tällä hetkellä elokuvan digitalisoituminen koskee pitkälti jälkituotantoa. Elokuvat kuvataan yhä filmille, koska monien elokuvan tekijöiden mielestä elävän kuvan tallentamiseen filmimateriaali on vielä ylivoimainen. Elokuvat projisoidaan elokuvateatterissa useiden metrien levyiselle kankaalle ja se vaatii kuvan laadulta paljon. Siinä vaiheessa kun digitaaliset kamerat mahdollisesti saavuttavat filmikameran kuvan laadun, on elokuvantekijöiden taiteellisesta – tai taloudellisesta – valinnasta kiinni, kuvaavatko he teoksensa filmille vai sähköisesti. Digitaaliseen projisointiin siirtyminen ei pakota elokuvatekijöitä tekemään taiteellisia kompromisseja.
Elokuvan jälkituotannossa – editointi, värimäärittelyt, tehosteet jne. – digitaalisuus on jo tätä päivää. Liki kaikki suomalaiset elokuvat, jotka tulevat elokuvateattereiden valkokankaille, on jälkikäsitelty digitaalisesti. Elokuvan matka kuvauksesta jälkikäsittelyn kautta valkokankaalle käy siis tällä hetkellä niin, että elokuva kuvataan filmille, siirretään jälkikäsittelyä varten digitaaliseen muotoon, josta elokuva siirretään takaisin filmille teatteriesitystä varten.
Digitaaliaikana elokuvien levittäminen muuttuu. Filmikeloja ei kuskailla paikasta toiseen, vaan elokuvat siirretään tietoliikenneyhteyksiä pitkin tai kiintolevyillä elokuvateatterin palvelimelle, josta ne sitten ajetaan projektorin kautta valkokankaalle.
Digitaalisen projisoinnin edut
Elokuvissa kävijä hyötyy digitaalisesta elokuvasta ennen kaikkea kuvan laadussa. Filmimateriaali on herkkää naarmuuntumaan ja siihen tulee useiden esitysten myötä jälkiä, jotka näkyvät valkokankaalla. Elokuvateattereissa käytettävässä 35 mm filmissä projisoitavan kuvan leveys on n. 22 mm.
Tämä parin sentin levyinen kuva projisoidaan jopa kymmenen metriä leveälle kankaalle. Kun kuvaa suurennetaan näin paljon, pienikin naarmu tai lommo kuvassa kasvaa valtavaksi. Digitaalisessa ”filmissä” tällaista ongelmaa ei ole. Kuva on yhtä moitteeton, oli sitten kyseessä elokuvan ensimmäinen, sadas tai tuhannes esitys.
Hyvä esimerkki siitä, miten digitaalisen materiaalin tietty kestävyys filmiin verrattuna on parantanut elokuvaelämystä, on elokuviin tullut digitaalinen ääni. Perinteinen, analoginen ääniraita valotetaan filmin laitaan. Se on yhtä herkkä kovalle käsittelylle kuin filmissä oleva kuvakin. Dolbyn digitaalinen ääni luetaan laserilla filmin perforoinnin välistä, DTS-ääni kuuluu cd-levyltä. Kumpikin järjestelmä toimii moitteettomasti, vaikka esitettävä filmi olisi hyvinkin huonossa kunnossa. Nämä molemmat Suomessa käytettävät digitaaliset äänijärjestelmät ovat parantaneet merkittävästi elokuvaesitysten teknistä laatua.
Digitaalinen elokuva mahdollistaa sen, että elokuva näyttää teatterissa juuri sellaiselta kuin elokuvan tekijät ovat halunneet. Kuvan laatu on jokaisessa esityksessä täydellisen identtinen sen ns. masterin kanssa, joka studiossa on saatu aikaan. Analoginen filmikopio on aina alkuperäistä masteria heikompi laadultaan. Jos otat kopiokoneella kopion asiakirjasta, kopioit siitä saamasi kopion, kopioit tämän kopion jne., on uusi kopio aina edellistä huonompi. Ympäri maailmaa tuhansina kopioina leviävästä Hollywood-elokuvasta katsoja saa pahimmillaan nähtäväkseen juuri tällaisen kopion kopion kopion. Kuvan laatu on ihan hyvä, mutta ei missään tapauksessa niin erinomainen kuin studiossa elokuvantekijäin ammattitaidolla ja suurella sydämellä tekemä master – elokuvan lopullinen versio.
Elokuvien tuottajille ja levittäjille digitaalinen elokuva tarjoaa merkittäviä kustannussäästöjä. Elokuvien filmikopiot ovat kalliita ja niiden kuljettaminen paikasta toiseen maksaa. Kopiokustannuksiin verrattuna kuljetuskustannukset ovat marginaalisia, mutta maailmanlaajuisesti nekin ovat valtavat. Filmillä parituntinen elokuva on lähes 3300 metriä pitkä ja painoa elokuvalle kertyy n. 30 kiloa. Tälläkin hetkellä ympäri maailmaa reissaa satojatuhansia kolmenkymmenen kilon filmikeloja. Esimerkiksi Matrix-elokuvan jatko-osien maailmanensi-illat käynnistyivät ympäri maailmaa peräti kahdeksallatoistatuhannella kopiolla.
Yhden filmikopion hinta on, kopiomäärästä riippuen n. 4000–5000 euroa. Digitaalinen elokuvakopio on ensimmäisen kopion jälkeen filmikopioon verrattuna käytännössä ilmainen. Kuljetuskustannuksia kertyy tietoverkkojen käytöstä, kun elokuvat siirretään teatterin palvelimelle esitystä varten.
Filmikopiot eivät tuo kustannuksia ainoastaan elokuva-alan kaupallisille toimijoille, vaan myös niille instituutioille, jotka esimerkiksi Suomessa haluavat pitää yllä elokuvakulttuuria. Esimerkiksi vuonna 2004 Suomen elokuvasäätiö maksoi lisäkopiotukea elokuvien levittäjille 170 000 euroa. Säätiö osallistuu elokuvien lisäkopioiden rahoittamiseen, koska sen haluaa, että Suomessa myös pienillä ja keskisuurilla paikkakunnilla elokuvat tulisivat ohjelmistoon samaan aikaan kuin suurissa asutuskeskuksissa. Näin saadaan hyödynnettyä valtakunnallinen ensi-iltajulkisuus, jonka hyödyt pienillä filmikopiomäärillä näkyisivät vain suurten keskusten teattereissa. Muualle uudet elokuvat tulisivat vasta sitten, kun niiden uutuusarvo on ohi.
Digitaalinen elokuva toisi merkittäviä kustannussäästöjä kotimaiselle elokuvalle. Kopiokulujen ja kuljetuskustannusten merkittävä aleneminen näkyisi niin tuottajien tileillä kuin elokuvasäätiössäkin. Säästyneet rahat voisi käyttää kotimaisen elokuvan tuotantojen ja levittämisen edistämiseen.
Suomen elokuvasäätiö on varautunut tuoreessa tavoiteohjelmassaan (Suomalaisen elokuvan tavoiteohjelma 2006–2011) digitaalisen elokuvateatterilevityksen aiheuttamiin muutoksiin.
D-Cinema
D-Cinemalla (Digital Cinema) tarkoitetaan sellaista digitaalista projisointia, jonka kuvan laatu kilpailee tasapäisesti filmikuvan laadun kanssa. Tähän laatuun pyrkivät Hollywoodin suuret elokuvayhtiöt ja tätä laatua haluavat myös kaupallisesti toimivat elokuvateatterit: kuvan laatu ei saa kärsiä siirryttäessä filmistä digiaikaan. Elokuvateatterin pitää säilyä paikkana, joka on niin kuvan kuin äänenkin laadulta ylivoimainen paikka katsoa elokuvia. Näinhän tilanne on nytkin: yksikään ns. kotiteatteri ei pärjää millään teknisellä mittarilla hyvälle elokuvateatterille.
Hollywoodin suurimmat elokuvayhtiöt (Disney, Fox, MGM, Paramount, Sony Pictures Entertainment, Universal and Warner Bros.) ovat perustaneet Digital Cinema Initiatives -organisaation (DCI), joka pyrkii edistämää digitaalista elokuvien levitystä ja projisointia. DCI:n tärkeimpänä tehtävänä on luoda standardit, joiden varassa elokuvateollisuus voi turvallisin mielin siirtyä digitaalisuuteen. DCI määrittelee muun muassa, millaisiin formaatteihin elokuvat tullaan pakkaamaan ja tallentamaan, millaisia vaatimuksia asetetaan kuvan laadulle (väriarvot, kontrastit, resoluutiot jne.), miten huolehditaan digitaalisen levittämisen turvallisuudesta (piratismin estäminen), millaisia äänijärjestelmiä tullaan käyttämään ja miten elokuvatiedostoja tulisi siirtää ympäri maailmaa. DCI:n heinäkuussa 2005 valmistuneen standardointiasiakirjan saa luettavakseen osoitteessa www.dcimovies.com.
DCI:n asiakirja sisältää paljon testaamattomia spesifikaatioita. On arvioitu, että spesifikaatioiden testausvaihe kestää toista vuotta. Vasta sitten elokuvateattereiden digitalisoituminen lähtisi kunnolla käyntiin.
Tällä hetkellä digitaalisen elokuvan projisoinnissa tukeudutaan DLP-teknologiaan. Tekniikalla saavutetaan 2K-resoluutio (2048x1080), jota monet pitävät riittävänä elokuvamaiselle kuvalle. 2K-resoluutioisia DLP-projektoreita on jo käytössä monissa teattereissa. Tulevaisuudessa projektoreiden resoluutiot tulevat todennäköisesti kasvamaan. DLP:n rinnalle voi tulla myös muita järjestelmiä. Sony on tuonut markkinoille 4K-projektorin (resoluutio 4096x2160), jonka kuvanmuodostus perustuu LCD-teknologiaan. Tästä huolimatta, ainakin vielä näyttää siltä, että DLP-teknologia pysyy digitaalisessa elokuvassa ainakin jonkun aikaa eräänlaisena standardina.
DCI pyrkii siihen, että heidän standardinsa tukee 2K- ja 4K-projektoreita. Tällä pyritään estämään 2K-projektorien vanheneminen. Digitaalisen elokuvan etenemisen yhtenä hidasteena on ollutkin pelko tekniikan vanhenemisesta. Pitääkö projektoreita vaihtaa parin vuoden välein kuten kotitietokoneita? Filmiprojektorit ovat olleet luotettavia: ei ole mitenkään epätavallista, että elokuvateatterissa käytetään jopa yli viisikymmentä vuotta vanhaa projektoria. Lamppukammioita on vaihdettu, digitaalisia äänijärjestelmiä on asennettu, mutta itse projektori kokonaisuutena voi toimia säännöllisesti hoidettuna ja pieniä säätöjä tekemällä vuosikymmeniä.
D-Cinema-laatuista elokuvaa Euroopassa esittävät muun muassa Belgiasta johdettu Kinepolis-teatteriketju. Toinen alan pioneeri on italialainen Arcadia-teatteri.
Media Sallesin tekemien tilastojen mukaan kesäkuussa 2005 Euroopassa oli digitoitu 104 elokuvasalia. Pohjois-Amerikassa 104 ja Aasiassa peräti 167. Toisaalta, kun eurooppalaisissa multiplexeissä (vähintään 8 salin teatterit) on yhteensä 10505 salia, ei 104 digitoitua salia tunnu juuri missään. Digitaalinen elokuva on vasta tekemässä tuloaan.
E-Cinema
E-Cinemalla (Electronic Cinema) tarkoitetaan sellaisia digitaalisia projisointijärjestelmiä, jotka eivät resoluutioltaan ja muulta kuvan laadulta yllä filmin tasolle.
E-Cinema-tasoinen esitystoiminta on Euroopassa edennyt D-Cinemaa nopeammin. Lukuisilla elokuvafestivaaleilla näytetään elokuvia matalaresoluutioisilla projektoreilla erilaisissa sähköisissä tallennusmuodoissa. Ruotsissa Folkets Hus & Parker, maailman ensimmäinen digitaalinen elokuvateatteriketju tukeutuu pääasiassa E-Cinema-tasoiseen projisointiin. Näin tekee myös CinemaNet Europe -verkosto, joka esittää yhdeksässä Euroopan maassa kaupallisen elokuvateatteritoiminnan marginaaliin jäävää dokumenttituotantoa.
Keskustelu D-Cinemasta ja E-Cinemasta on herättänyt välillä kiivastakin keskustelua. Erityisesti ne, jotka korostavat matalaresoluutioisen esitystoiminnan etuja elokuvakulttuurin kannalta, pitävä jaottelua D- ja E-Cinemaan vain Hollywoodin pyrkimyksenä säilyttää valta elokuvien levittämisessä myös digiaikana.
E-Cineman puolustajat argumentoivat, että esimerkiksi Ruotsin Folkets Husin tapauksessa matalaresoluutioinen projisointi on ollut monesti filmiprojisointia laadukkaampaa. Folkets Hus toimii pienillä paikkakunnilla, joihin filmikopiot tulisivat hyvin myöhään, eli melkein puhkinäytettyinä. Filmiprojektorit vaativat myös ahkeraa huoltamista, jos kuvan laatu halutaan pitää hyvänä. Folkets Husin edustajat toteavat mielellään, että itse asiassa matalaresoluutioiset digiesitykset ovat näissä oloissa usein laadukkaampia kuin filmiesitykset.
CinemaNet Europe taas perustelee päätymistään E-Cinema-tasoiseen esityskalustoon sillä, että suurinta osaa dokumenteista ei kuvata filmille. Käyttämällä D-Cinema-tasoista erittäin kallista kalustoa kuvan laatu ei paranisi, koska alkuperäinen lähde on filmimateriaalia heikompaa.
E-Cinema-tasoisella esityskalustolla on etunsa etenkin kaupallisen elokuvateatteritoiminnan marginaaliin jäävän ohjelmiston esittämisessä. Marginaali- tai ”arthouse”-elokuvia tehdään yleensä pienillä budjeteilla, eikä tuottajilla tavallisesti ole varaa suuriin kopiomääriin. Digitalisoitumisen tuomat säästöt kopiokuluissa siirtyvät suoraan uusien elokuvien tuotantoon ja digitaalisten kopioiden ”rajaton määrä” edesauttaisi myös valtavirran ulkopuolelle jäävien elokuvien nykyistä laajempaa levittämistä.
Monille elokuvafestivaaleille sähköiset projisointimuodot ovat elinehto. Kuten Suomen elokuvasäätiön levityspäällikkö Harri Ahokas toteaa SESinfossa 6/2004, monet elokuvafestivaaleista, kuten esimerkiksi Tampereen lyhytelokuvajuhlat, eivät voisi toimia nykyisessä laajuudessaan pelkän filmin varassa. Sähköisessä muodossa tehdään niin paljon taiteellisesti ja sisällöllisesti kiinnostavaa aineistoa, että sitä on mahdotonta jättää huomioimatta vain siksi, että sen kuvaukseen tai levittämiseen ei käytetä filmiä.
Eurooppalaisten festivaalien digitaalisen ohjelmiston jakeluun on perustettu Reelport-hanke. Hankkeen tavoitteena on synnyttää festivaalielokuvien levityspaikka, jossa elokuvien tekijät, ostajat ja levittäjät kohtaavat. Suomesta Reelportissa on mukana Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat.
E-Cinema ei koske pelkästään arthouse-elokuvaa tai elokuvafestivaalien ”low res -sarjoja”. Esimerkiksi Folkets Hus esittää myös täysin kaupallista ohjelmistoa, pääasiassa ruotsalaisia elokuvia, mutta se on esittänyt myös Hollywood-tuotantoja, silloin kun se on niitä digitaalisena saanut. Yleisö ei ole valittanut huonosta kuvasta, pikemminkin kiitellyt, kun uutuuselokuvat ovat tulleet maaseututeattereihin yhtä nopeasti kuin Tukholmaan.
Elokuvakulttuuria voi toki pyrkiä edistämään myös D-Cinema-tasoisella esitystekniikalla, jos rahaa on käytettävissä. Isossa-Britanniassa UK Film Council käyttää n. 11,5 miljoonaa puntaa Digital Screen Network -verkoston käynnistämiseen. Film Council digitoi peräti 240 elokuvasalia (n. 200 elokuvateatterissa) ympäri saarivaltakuntaa. Verkostoon osallistuvat elokuvateatterit sitoutuvat ohjelmistossaan tiettyyn määrään elokuvakulttuuria tukevaa ohjelmistoa. Tämä tarkoittaa lähinnä englanninkielisen kielialueen ulkopuolelta tulevia elokuvia ja muuta ns. arthouse-ohjelmistoa, joka muuten saisi vähän näkyvyyttä. Teatterit saavat päättää ohjelmistostaan suhteellisen vapaasti. Teatteri valiisee Film Councilin listasta ne elokuvat, joilla se täyttää velvoitteensa elokuvakulttuurille. Muusta ohjelmistosta teatteri päättää täysin itsenäisesti.
Vaikka digitaalisuudella on selviä etuja koko elokuva-alalle, ei digitaalisuus sinänsä ole tekijä, joka saisi katsojat valkokankaiden äärelle kokemaan yhdessä uusia elämyksiä. Katsojat haluavat nähdä hyviä, kiinnostavia elokuvia. Elokuvantekijöiden innostus, ammattitaito, taiteellinen kunnianhimo ja vapaa elokuvanteon ilmapiiri tuovat yleisön teatteriin, ei tekniikka.
